Kolme pientä sanaa


”Miten sä jaksat?” nuo sanat kuulin reumahoitajan suusta. Kerrankin tuntui, ettei se ollut sellainen perinteinen ”Miten sinä voit?” kysymys, joita hoitohenkilökunta esittää aina kun nähdään. Eikä se ollut myöskään sellainen small talk ”Mitä kuuluu?” kysymys. Siinä lauseessa ei kysytty kuulumisia eikä vointia. Siinä kysyttiin jaksamisesta. Kerroin, että en taida oikein jaksaa. Hoitaja tiedusteli, että olenko käynyt juttelemassa kenellekään.

Kerroin, että olen käynyt juttelemassa psyk.sairaanhoitajan kanssa, mutta en ole kokenut sitä kovinkaan mieleiseksi. Yksinkertaisesti kemiat eivät kohtaa. Mä voin jutella päivänpolttavista asioista kenen tahansa kanssa. Mä voin keskustella telkkarin dekkarisarjoista vaikka naapurin kanssa, mutta se ei mun elämäni solmukohtia avaa, eikä mieltä virkistä. En haluaisi kuulla ammattilaisen lausumana typeriä liibalaaba lauseita kuten, ”Niin, semmoiset kortit on elämä sinulle jakanut!” ”Ei sitä koskaan tiedä mitä elämällä on tarjota!” Ihan ei nyt ole sellainen elämä, jonka tilasin, kiitos vaan. Kysyin mahdollisuutta päästä juttelemaan psykologille tai ihan lääkärille, psyk.sairaanhoitajani kanta oli, että ei sinua sinne polille huolita.

Edellämainitun kerroin reumahoitajalle, hän kuunteli ja totesi, ettei tuollaisesta tule yhtään mitään, kun kerran ei luottamuksellista suhdetta ole syntynyt. Lupasi laittaa lääkärille viestin, josko laittaisi lähetettä psykanpolille, ihan vaikka psykologille, keskussairaalaan. Kotiin tullessa mietin, että taisi olla ensimmäinen kerta, kun joku otti mun alakulon ja uupumuksen tosissaan. Meni muutama päivä ja mulle tuntemattomasta keskussairaalan puhelinnuemerosta soitettiin. Psykanpolin ajanvaraaja tiedusteli, että haluaisinko tulla helmikuun alussa lääkäriä tapaamaan. Todellakin, joku oli ottanut mun asian tosissaan. En mä oikeastaan tiedä mitä tuolta käynniltä odotan, sen näkee sitten, jos jotain asioita saisi eteenpäin, ehkä jotain solmuja auki, sydäntä purettua… parempaa oloa.

Suloista viikkoa!

XOXO

Vastaa