Se aika vuodesta

lapseton

Toukokuu alkoi. Itkettää ja ahdistaa. Miten voikin yhteen kuukauteen mahtua niin paljon surua ja ahdistusta. Joku on joskus sanonut, että ”huhtikuu on kuukausista julmin” mulle se on toukokuu. Ensin piinaviikko äitienpäivään ja sitten sellaisia vuosipäiviä jotka haluaisin unohtaa… mammografia, neulanäyte, syöpädiagnoosi.

Yleensä aloitan sometauon hyvissä ajoin ennen äitienpäivää. Tänä vuonna mainostajat ovatkin olleet normaalia aikaisemmassa ja olen jo osuuteni saanut. Onneksi tänä vuonna pääsen pahinta hypetystä karkuun Skotlantiin! Luin jokin aika sitten hyvän kirjoituksen lapsettomuudesta siinä oli monta kohtaa jotka ovat osuneet omalle kohdalle ja paljon muutakin on saanut kuulla. Lähimmissä ystävissä ei ole kovinkaan montaa lapsetonta ja ne jotka lapsettomia ovat, ovat sitä vapaaehtoisesti. Toisinaan sitä on ajatustensa kanssa melkoisen yksin.

Jaksanko kahvipöydässä kuunnella vuosien takaiset raskaus/synnytysjutut uudelleen? Tai sitä miten lastentaudit on sairastettu tai miten tylsiä juttuja päiväkodissa/koulussa nykyään tehdään? Mitä minä sellaiseen osaan sanoa? Entä toinen laita sitten? Jaksanko kuunnella sitä miten haukutaan muiden lapsia ja ihmetellään ihmisten tarvetta lisääntyä? Jaksanko kuunnella paasaamista siitä miten maailma tuhoutuu kun lapsia tehdään täysin harkitsematta?

Jaksaako kukaan kuunnella miten sydän murenee, kun tietää, että syli on ja pysyy tyhjänä? Voinko kesken kahvittelun purskahtaa itkuun ja kertoa millainen olo tuosta kaikesta tulee? No en tietenkään, sehän loukkaisi muita. En olisi empaattinen tai ymmärtäväinen ihminen. Juon kahvia ja hymyilen, niin kuuluu tehdä.

Nykyään on melkeinpä muotia vetää herne syvälle nenään milloin mistäkin asiasta. Tätä tapahtuu erityisesti some-ryhmissä, sellaissa joissa on paljon porukkaa. Yksi suuttuu, kun julkaistussa kuvassa on kissa, toinen siitä, että kuvassa on koira, kolmas siitä, että julkaisu on muuten vaan tyhmä, neljäs siitä, että julkaisu edustaa väärää poliittista tai uskonnollista kantaa. Kaikista noista ja monesta muusta on ”lupa” suuttua ja ahdistua. Entäs jos lapsettomat alkaisivat julkisesti kertomaan, että on aikoja, jolloin lapsiin liittyvät kuvat ja jutut ahdistavat. Sellaista ei tapahdu, sillä eihän sellaisesta saa ahdistua, eikä varsinkaan sanoa ääneen. Painetaan vaan sitä tykkää-nappia.

Ajatukset eivät oikein ole kasassa, 2,5h yöunet ja matala mieli ei ole oikein hyvä yhdistelmä ja kun vielä pitäisi tehdä vaikka mitä ennen reissuun lähtöä…

Kun tämä postaus tulee julkiseksi, olen istumassa ihanassa teehuoneessa ja eteeni kannetaan kerrosvadillinen ihania herkkuja, kannullinen hyvää teetä sekä lasi shampanjaa. Unohdan murheet hetkeksi. Skoolaan itselleni ja totean, että ”Olet sä vaan helvetin vahva nainen!”

XOXO
Tanjanimmari

4 kommenttia

Vastaa