Antakaa mun syrjäytyä rauhassa!

IMG_0166

**** Kiirastorstai ****

Pääsiäinen on tulossa. Keskenkasvuinen on tulossa. Pitäisi siivota Nörtin työhuone, ettei Keskenkasvuinen joudu nukkumaan villakoirien keskellä. Nörtin piti auttaa, mutta tuli tärkeämpää. Nyt se on Hesassa töissä ja ajaa sieltä Turkuun Keskenkasvuista hakemaan. Mä olen suunnitellut kolme päivää imuroimista. Miettinyt, että miten jaksan, kun imurin nostaminen kaapista on jo melkoinen urakka. Nyt imuri on ulkona kaapista ja mä istun Nörtin huoneen lattialla ja itken. Itken henkistä ja fyysistä uupumusta ja kipua. Itken jaksamattomuutta. Itken elämää. Onko tämä enää elämää, vai vaan pakollista olemassaoloa?

Kaiken mun kokeman jälkeen tämän pitäisi olla ”pikku juttu”, ei tähän kuole, siis näihin särkyihin ei kuole. Päässä on vikaa ja valitan turhasta, sehän se on aika yleinen mielipide. Mene töihin, saatanan laiska ämmä! Menisin, jos tietäisin mitä työtä voisin tehdä, ilman että rikon itseäni enempää. Niin, sitähän tässä selvitellään nyt oikeen asiantuntijoiden voimin: työkykyä.

Olen tavannut kaksi asiantuntijaa, joista toisessa tapaamisessa tuntui, kuin olisin ollut syytettyjen penkillä aj koko sairaushistoriani olisi ollut täysin omaa syytäni. Tämän asijantuntijan mukaan voin aivan hyvin lähteä opsikelemaan vaikka Utsjoelle, jos sieltä löytyy sopiva ala, mitä sen on väliä, vaikka koti ja perhe jää tänne, useammaksi vuodeksi. Hän oli myös sitä mieltä, että kun mulla on koulunkäyntiavustajan paperit, niin ei mun tartte erityislapsia avustaa, vaan ekaluokkalaiset olisi mukavia ja helppoja avustettavia, joten töihin vaan. Hän en sitten ollut vaivautunut lukemaan reumalääkärin lausuntoa muutaman vuoden takaa, jossa todettiin, että ei missään nimessä enää koulunkäyntiavustajaksi, sillä työ on liian kuormittavaa ja erittäin epäergonomista.

Toisen asiantuntijan mukaan ”On ikävää kun ihminen on liian kiintynyt kotiin ja ihmisiin.” kun kerroin myös hänelle, että en edelleenkään innostu ajatuksesta, että muutan pois perheen luota vuosiksi opiskelemaan jonnekin muualle. Ja siis kukaanhan ei todellakaan tiedä mitä mun pitäis jossain siellä kaukana poissa opiskella. Kerroin siinä sitten, että viimeisen kymmenen vuotta olen mennyt sairastamisesta toiseen ja alan olla aika loppu. Juuri kun tuntuu, että elämä alkaa olemaan suht mallillaan, joku uusi iskee. En enää tiedä mihin työhön olisin kykenevä, kunka palkkaa tämöisen alatisairaan, kun ei kaikki terveetkään ihmiset pääse töihin. Totesin, että olisihan se järkevää tunnustaa tosiasiat ja päästää mut vaikka määräaikaisesti kuntoutustuelle, jolloin voisi rauhassa miettiä miten tässä tulisi edeteä. ”Kuule, jos ihminen pystyy vaikka postimerkin liimaamaan, on hän työkykyinen!” Eli siis, mee horo duuniin. Oli muuten melkoisen lyöty olo, kun tulin kiirastorstaina kotiin.

Mulla on aivan mahtavan ihana ystävä, jolla on myöskin vastaavia ongelmia ja meillä on tapana treffailla ”terapiakahveilla” jossa höpistään kaikkea mahdollista ja heitetään ihan järjettömän luokatonta huumoria. Viimeksi totesin, että ”Kyllä se on saatana niin, että pikku hiljaa alkaa tuntua, että ainoo särkylääke, joka mulle sopii, on juosta junan alle….” Se oli silloin, huonoa huumoria, mutta entäs sitten jos tulee se hetki kun se ei enää olekaan huumoria?! Mihin kuntoon ihmisen pitää mennä, että saa apua. Kuka jaksaisi alkaa penkimaan mun 30-vuotista sairaushistoriaa ja miettimään oikeasti mikä lääke mulle sopisi, että kivut saataisiin hallintaan. Tai kuka olisi se rohkea asiantuntija, joka tunnustaisi tosiasiat.

Lisää asiantuntijatapaamisia on tulossa. Tuleva viikko on vapaata ramppaamisista, mutta sitten mennään huhtikuun loppuun asti niin, että joka viikko on jotakin. Singahtelen sinne sun tänne.

XOXO
Tanjanimmari

1 kommentti


  1. Moi! Täällä taas lukemassa ja ihmettelemässä että mikä noita ihmisiä vaivaa. Aina saat tapella millon mistäkin! Mä siis menin idiootti kun olin itsenäisesti opiskelemaan ja herrajumala mikä polemiikki siitä tuli kun HEI sähän oot osa -päivätöissä ja hei sähän saat osa-päivärahaakin! Nyt täytyy selvittää sitten että onko tämä päätoimista tämä minun opiskelu et ethän sä voi hakee mitää liiton osapäivärahaa! Ja kaikki rahahanat seis. Ja sitten pamahti töistä. 1.1.2016 terveyspalvelut on pistetty poikki osapäiväsiltä. Eli nyt kun ollaan pitkään jo hoidettu masennusta ja käden ongelmia, niin tilanne on se että saan kustantaa töistä johtuvat käsikivut ITSE. Pitkä juttu selittää mistä syystä mutta työvälineet eivät ole ergonomisia tällä hetkellä. Tieto saavutti työnantajan ja nyt ne on siirtämässä mua toiseen kohteeseen OSAPÄIVÄISEKSI. Ei siinä mitää, mut 60km päivässä ajoa…eli käteen ei jää mitään bensakulutuksien jälkeen. Hurraa.

    Tämä ei siis millään tavalla ole sama asia kun sun tilanne, mutta samat fiilikset on että mikä helvetti tätä suomea vaivaa. Ne jotka oikeesti yrittää kaikkensa olla elämässä kiinni ja tietää että ei missään nimessä tulis pieneen mieleenkään ”huijata yhteiskuntaa”. Miten niille ihmisille jotka MÄÄRÄÄ meidän elämää pitäisi kertoa et hei älykääpiö LUE SIITÄ PAPERISTA mun tarina, sun kohdalla lääkärinlausunnot ja mun kohdalla työhistoria et eikö se jo kerro jotakin että ei tässä oikeesti tehdä mitään muuta ku yrittämällä yrittää selvitä KAIKESTA PASKASTA huolimatta. Jossain kohtaa se raja tulee kestävälläkin ihmisellä. Eniten vituttaa tällä hetkellä kaikki! Kaikki mikä liittyy ihmisiin jotka yrittää. Voimia Tanja rakas tähän iänikuiseen taistoon! Ja mä lähetän sulle näistä pienistä energiavarastoistani sulle energiaa <3 olet tärkeä ihminen monelle ja toivon sulle pelkkää hyvää koko sydämestäni! Voitas kesällä yrittää nähdä!

    Vastaa

Vastaa