Jokin aivopierun tapainen

Kylläpäs on tullut pohdittua jos sun vaikka mitä tässä viime päivinä. Ei mitään elämää suurempaa tai syvällisempää, mutta olenpahan tässä pohdiskellut omaa elämääni ja sitä millainen olen. Kun nyt satun sairastamaan harvinaista sairautta, jonka tiimoiolta muuten vietän tänä vuonna 25-vuotis taiteilijajuhlaa! (juhlat sitten syksymmällä), niin olen myös jäsenenä Facebookin ryhmässä jossa me suomalaiset tätä sairastavat tyypit hengataan ja annetaan ja saadaan vertaistukea. Itsellä on siellä aika veteraani-fiilis, kun olen tätä jo niin kauan sairastanut. Toisaalta olen myös aika onnekas siinä porukassa, kun oma sairaus on ollut vuosikymmenet remissiossa eikä ole kertaakaan yrittänyt aktivoitua, ei edes nyt kun lääkitys on minimaalisimmillaan ja jos viime viikon verikokeet ja huominen keuhkokuva on ok. loppuu koko lääkitys 4.4. Jos näin käy aion kipaista Oy Alkoholiliike Ab:ssa ja ostaa itselleni kuohujuomaa, sen olen ansainnut! Niin siis, olen huomannut, että mulla taitaa olla tähän sairastamiseen ihan liian hälläväliä-asenne. Tuntuu, että kaikki muut ovat kovin kiinnostuneita siitä mitä mikin lääke tekee ja mitä siitä voi seurata ja mitä sivuvaikutuksia niillä on. Jokainen on suht kärryillä verikokeistaan etc. Ja muutenkin suurin osa on hyvin tietoisia sairauteen liittyvistä asioista. Mulla vaikuttaa ehkä se, että tää on ittelle niin vanha juttu, että ei enää jaksa asiat kauheasti kiinnostaa.

Mä en ole koskaan pyytänyt yhtään labratulosta lääkäriltä kopiona itselle, suurin osa epikriiseistä ja kontrollikäyntien potilaskertomusten kopioista on ties missä. Mä tiedän mitä sairastan ja mihin se vaikuttaa ja miten sen mulla ilmenee tai siis on aikanaan ilmennyt. Mä kuuntelen kiltisti lääkärin kertomat labratulokset ja muistan ne ehkä sen päivän ja seuraavankin, mutta jos missään ei ole mitään niin eipä ne kauheasti jaksa mielessä pysyä. Koko touhu on mulla jossain tuolla taka-alalla ja siitä muistuttaa vaan se, että nappaan parit pillerit päivässä. Mä olenkin miettinyt, että kaipa mä olen jotenkin huono sairastamaan, kun en jaksa olla kiinnostunut omista asioistani. Toki, jos jotain uutta ilmenisi, niin sitten voisi taas kiinnostaa, mutta niin kauan kun kaikki on ok, niin eipä tässä ole huolta huomisesta. Elämä on liian lyhyt siihen, että jää murehtimaan asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, kuten esim. siihen, että aikoinaan sairastuin.

Tämä on mun tapani elää tämän kanssa ja muilla on omansa. Jokainen meistä sairastaa samaa sairautta, mutta niin erilailla, että ei niitä oikeastaan voi toisiinsa verrata.

Huomenna menen keuhkokuvaan ja ultraan. Ultralla kurkitaan sitä ”mokkulaa”, joka löytyi viime kesänä. Lähinnä ne kai tsekkaa, että onko se kasvanut vai pysynyt sellaisena kuin se oli viime vuonna! ”Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina sellaisena kuin nyt oot!” Tuloksia kuullaan sitten ensi viikolla. Pitkästä aikaa menen käymään sairaalassa, nykyään melkeen enimmäkseen lääkäri soittelee kokeiden tuloksista. No, pääsenpähän taas eksymään sairaalan kellarikerrokseen, kun etsin tuota poliklinikkaa. Vaikka kuinka monta kertaa siellä olen käynyt, niin joka kerta eksyn. No, itseni tuntien se ei ole mikään ihme. Olenhan mä kadottanut Louvren Pariisissa ja Kaarlen sillan Prahassa ja molemmat löytyivät selkäni takaa!

Jännää on myös nähdä, että kuka siellä on lääkärinä. Tiedän, että sinne on tullut yksi uusi tän alan lääkäri. Olipa siellä kuka tahansa niin tiedän jo, että jossain sivulauseessa vihjataan, että elopainoa voisi olla hieman vähemmän. Juu-u, sen tiedän ilman sanomistakin! Kovasti tässä yritetään tehdän yhtä ja toista ja kolmattakin, että kroppa edes hieman pienenisi. Hiljaa hyvä tulee!

Tässä vielä pari vuotta sitten inhosin omia valokuvia. Mutta jos jotain opin valokuvausta opiskellessani, niin omakuvan ottamisen taidon. Eipä siinä oikeastaan taitoa tarvita siinä ottamisessa, mutta sen kuvan katsomisessa. ”Oma kuva”-luennolla valaistuin, kun tajusin, että omakuvan ei tarvitse olla tekemällä tehty, kaunis kuva. Parhaita ovat juuri sellaiset hetket, jotka tallentuvat aitona kuvaksi. Ei tarvitse olla sorja vartaloinen ja pakkelit naamassa! Se, että näyttää kuvassa kauniilta onnistuu lähes kaikilita, mutta se, että siihen kuvaan saa sielunsa mukaan, ei olekaan niin helppoa. Pitää hyväksyä itsensä ja tällöin oppii hyväksymään oma kuvansa. Mä olen jos jonkin aikaa suunnitellut, että alan tekemään ”omakuva tänään”-sarjaa… katotaan koska sen aloitan.

Olen pullukka ja omistan selluliittiä, mutta niin kauan kun itse pystyn kauhustumatta katsomaan peilistä sitä, kun olen pukenut sukat ja sukkanauhaliivit päälleni (ihan siis vaan siksi, että VIHAAN sukkahousuja!) niin silloin ei ole mitään hätää ja jos Nörttikin sellaista kehtaa katsella niin mikäs tässä on ollessa. Kesän saapuessa kaivan kaapista hihattomat mekkoni ja aion kirmata kesälaitumilla allit lepattaen! Jos se jotain häiritsee, niin se on sitten ihan katsojan itsensä ongelma 🙂 Hameiden ja mekkojen helmatkin ovat hieman kesäksi lyhentyneet, pitää sitä nyt sen verran säärtä näyttää ja kun särytkin on kurissa, niin eiköhän sitä taas kaapista löydy ne hieman korkeammatkin korot jalkaan! Nautitaan elämästä ja tykätään siitä mitä me ollaan.

Tässäpä tällainen omakuva tälle päivälle!

3 kommenttia


  1. Hyvä asenne! Jospa sitä itsekin oppis hyväksymään itsensä kiloineen sellaisena kuin on.

    Vastaa

  2. Niinpä!

    tuo taudistus-osio on aika mainio. Tylysti osui aikanaan Mr.Wegener tulemaan, muttei ole kaikilta osin tuhonnut elämääsi, kun et ole sille antanut sijaa. Omista ylihelpoista kilpirauhas-vajauksistani sanoin kerran tohtorille, että tää on maailman helpoin vaiva hoidettuna. Tädin kiharat meinasi oieta, kun kimmastui: ”Ei ole. siitä on sitä ja tätä…..!!!” -vaahtoaminen. Työterveyslekureilla on aika paljon huolettomampi ote.

    Kuvaaminen on kummaa. Mun piti löytää äkkiä oma naamataulu (tiedät kuinka paljon meillä kuvataan). Ei yhtään passelia. Nyt ei oo kolmeen viikkon ehditty olla päivän aikaa Jn kanssa kotona niin, että kuvata kerkiäis.

    Kynsiä ja kaverikuva-projektia odotellessa. Mieti huviksesi, miten/missä jne kuvaisit minut. Sulla on ystävistäni pisin tuntemus.

    K

    Vastaa

  3. Kaisa: Sut mä laittaisin johonkin hyvin suomalaiseen maisemaan. Ehkä jopa tuonne Tönnön sillalle. Mä pidän sua jotenkin hyvin kansallisromanttisena ihmisenä. En tiedä miksi! Lieneekö meidän tanhutaustalla jotain tekoa sen kanssa. 🙂

    Vastaa

Vastaa