”Ei oo mun!”

IMG_9493 copy


Kuplamuoviterapiaa ja paljon, kiitos!

Joskus sitä vaan ajattelee, että miten ihmeessä sitä on itse pärjännyt tässä maailmassa, kun on tehnyt asioita niin kuin on tehnyt. Jos meillä kotona on tiskiallas täynnä likaisia astioita, niin eipä se mun elämääni lyhennä mitenkään, jos mie ne siitä siirrän tiskikoneeseen. Jos pöydällä on tyhjä maitopurkki, niin laitan sen kierrätykseen, vaikka itse en maitoa juokaan. Luulisi nyt, että tuon sanoo järkikin, että näin tehdään.

No mutta kun ei! Meidän luokka on paikoitellen kuin sikolätti. Tottakai siellä tulee törkyä jos vaikka mitä, kun leikellään listoja, pahvia, käytetään vaikka mitä liuottimia maalien kanssa jne. Vallalla on se, että jokainen siivoaa vain omansa, mutta jos jostain ilmestyy tiskialtaaseen jotain ylimääräsitä ja kukaan ei suostu tunnustamaan, että se on omansa se saa sitten muhia siellä maailman tappiin asti.

Joskus kun sitä erehtyy kysymään, että voisko joku auttaa siivoamisessa, niin vastaus on ”Ne ei oo mun!” Tekisi mieli räjähtää, mutta mitäpä se hyödyttäisi. Mikä jännittävintä, tuo koskee niin kovin montaa tuolla, itse asiassa lähes kaikkia… Kovaan ääneen valitetaan luokan likaisuudesta, mutta kukaan ei ole vapaaehtoisesti valmis tekemään sille mitään! Kun ei muutkaan niin ei myöskään mun tarvitse.

Mun oma pöytäpaikkani on aika, no, täynnä, mutta siinä on sentään aina tilaa tehdä hommia ja koitan sen sellaisena pitää. Lupasin itselleni, että vielä ennen kuin koulu loppuu teen pienen invetaarion pöydän alle ja vien turhat pois ja jätän sinne vain sellaiset joita oikeasti voisin tarvita. Enää kun ei ole sellaista fiilistä, että jokainen postikortti on ihan pakko kehystää!

Ai niin, dyykkasin koulun roskalavalta, jonne puupuoli kantaa puujätteen meidän työhuoneen kaappeihin hyllylevyt! Se lava on aina välillä oikea aarreaitta!

Vastaa