Kun ei nuku…valvoo!

sattuu

Taas ollaan tässä pisteessä. Nukahdin suunnillee 22 aikaan ja heräsin vajaata 2. Neljään asti kituutin sängyssä toivoen unta ja kun viideltä kello soi joka tapauksessa päätin nousta ylös. Luin muuten Hesarin nettisivuilta jutun siitä mitä tapahtuu kun lapset valvottavat äitiä jokusen vuoden. Jostain syystä ei kauheasti säälipisteitä irtoa täältä suunnasta, sillä pienet lapset kasvavat ja alkavat jopa nukkumaan öitään ja kun aika koittaa muuttavat pois kotoa. Kroonisen kivun kanssa kun elää, niin voi olla varma, ettei se muuta koskaan pois kotoa, harvemmin se edes katoaa pitkäksi aikaa. Mietin tuossa unta odotellessani, että jos mä kerran kolmeen viikkoon nukun yhden yön niin kuin pitäisi niin se on luksusta. Näin on menty jo monta vuotta. Ja jos mä olisin pois tai lähtisin koulusta aikaisemmin pois sen takia, että olen nukkunut huonosti, en olisi muuten koulussa ollenkaan!

Peitto sattuu niin paljon, että itku tulee. Asennon vaihtaminen ei auta. Mielikuvaharjoitteet eivät tehoa, kun kipu vie kyvyn keskittyä. Ei auta vaikka tyynyllä kehräävä kissa alkaa kehrätä lujemmin ja nuolaisee kättä, saa se kyllä hymyilemään, ihana pieni hoitaja! Nousen ylös, kävelen hetken ja palaan peiton alle. Tätä se on yöstä toiseen.

Vatsa ei kestä ibuprofeenia, eikä paracetamoli auta. Siinäpä ne lääkkeet, joita voin edes ajatella syöväni. Noidankehä on valmis. Kuitenkin kohta istun bussissa matkalla kouluun ja olen siellä ajoissa, teen hommani ja lähden kotiin. Tänään olen kotona sen verran myöhään, etten voi edes ajatella päikkäreitä. Viime perjantaina otin päikkärit ja nukuin sen päälle kunnon yöunet, lauantaina olikin sitten ihan uudestisyntynyt fiilis.

Tiedän, että tästä päivästä tulee pitkä ja raskas, tietyt asiat jurppii jo valmiiksi. Yritän saada itseni johonkin zen-tilaan, ettei ihmisten vaihtuvilla äänenpainoilla esittämät monologit ärsyttäisi liikaa. Yritän myös psyykata itseni tilaan, jossa kestän kakofonisen metelin, joka muodostuu radion paskasta musiikista ja työkalujen käytöstä, yksitellen nuo menevät, mutta yhdessä, ei kiitos. Onneksi on jo keskiviikko ja päivät ovat kuitenkin suht lyhyitä ja ensi viikolla on sitten talviloma.

Onneksi koulussa työpöydällä odottelee suhteellisen haastava työ, johon pitää vielä tuunata yksi lista, luultavasti seuraavaksi pääsen värkkäämään vitriiniä, ainakin pahoin pelkään niin. Nyt on jakso, jossa tehdään mahdollisimman paljon asiakastöitä ja yllättäin ne, jotka ehtivät määrätyt hommat tekemään saavat tehdä niitä lisää.

Kun nyt marinan alkuun on päästy niin jatketaan… Tää on lopunkaiken ihan kammottava jakso, on piirtämistä ja tuotesuunnittelua eli pääosin kalvosulkeisia ja piirtämistä. Nyt pitäisi miettiä viidelle eri kohderyhmälle sopiva koirarotu. Blah, sanon minä! Ainoa ilonpilkahdus tässä jaksossa on tuo valaisimen suunnittelu, se on kivaa ja sormet syyhyää päästä sitä toteuttamaan. Ehkä jo tänään tiedä vihdoin se, milloin mahdollisesti saisin vitriinilistat tunnelmavalooni. Sitten pääsisin tuunailemaan itse kehyksiä ja tilailemaan tarvittavia ledi-valoja siihen. Jotain yltiöromanttista synkeällä twistillä tulossa!

Jos sitä keittelisi toisen kupposen kahvia ja vaikka aamupuuron, niin saattaisi olla mahdollisuuksia vaikka selvitäkin tästä päivästä, koulussa odottaa sitten pikakahvi vaniljamausteilla, ettei vaan punasolujen määrä pääse veressä kofeiinipitoisutta suuremmaksi…

1 kommentti


  1. Aaargh, otan osaa :(. Yksikin uneton yö tekee minusta ihan ankean, en voi kuvitellakaan mitä viikkokausia jatkuvat vajaat unet tekisivät. *halaus*

    Vastaa

Vastaa