Liikaa aikaa ajatella

Eilen oli hyvä päivä. Tai no, heräsin aamulla ennen neljää ja en saanut enää unta. Surffailin koneella, join kahvia luin rintasyöpäblogeja ja itkin koko päivän itkut kerralla.

Puhuin puhelimessa ja mietin, että mitä ihmettä voi vastata kysymykseen: ”Oletkos hyvällä mielellä?” Voiko tällaisen asian kanssa olla hyvällä mielellä. Mä olen aika turta. Olo on utopistinen ja aina välillä mietin, että sainko mä oikeasti sen puhelun ja onko mun oikeasti mentävä tiistaina Päksiin. Kyllä se nyt vaan niin on, että tämä tapahtuu tässä ja nyt, eikä tästä ihan heti herää.

Yritän pysyä positiivisella mielellä, mutta jos itkettää niin itken. Se itku voi tulla ihan missä vaiheessa vaan. Tulkoot, ei se mua haittaa.

Keskittymiskyky on ihan nollissa… Työhuoneessa olisi kuivumassa varmaan viisikymmentä kaulakorua, mutta niitä ei huvita jatkojalostaa yhtään, ei tee mieli kiinnittää niitä pohjiin, ei huvita oikeestaan yhtään mikään. Hetken jaksaa pelata tietokoneella ja sitten herpaantuu. Olenkin yrittänyt nukkua, katsellut boxille tallennettuja ohjelmia ja nukkunut. Menee ne päivät näinkin.

Huomenna menen 13:00 aikaan terkkariin hakemaan saikkua. Kai sitä olisi voinut yrittää olla koulussakkin, mutta jotenkin ei vaan tee mieli. Ja mitä nopeammin saan saikkuni alkamaan, sen nopsemmin Kela mulle saikkupäivärahaa maksaa.

Kun ei muutakaan tekemistä ole, niin mietin, että mitähän sitä päähänsä laittaa, kun syto vie hiukset. Olen yrittänyt muistella miten hiustenlähtö alkoi 26 vuotta sitten… Aika nopeaan se alkoi ja niitä vaan putoili, jäi tyynylle ja vaatteisiin. Sitten kun sen aika on, todennäköisesti otan Nörtin koneen ja silpaisen hiukset pois ennen kuin ne alkavat tipahdella, pääsee helpommalla. Ellen sitten investoi oikein kampaajaan… Toisaalta olisi aika houkuttelevaa antaa ammattilaisen hoitaa homma, se olisi itselle samalla pieni hemmotteluhetki.

Peruukin suhteen olen hieman epäileväinen, haluaisinko sellaisen oikeasti… Jos haluaisin sellaisen, niin sitten se saa olla jotain ihan muuta kuin mitä itsellä oli ennen sairastumista. Alla muutamia malleja ja tietty se vaaleanpunainen polkkatukka!

Ehkä kuitenkin olen enemmän hattu ja huivi tyyppiä. Mä olen ihmetellyt, että miksi kaikki virkatut ja neulotut sytomyssyt on jotenkin kauhean masentavan näköisiä ainakin mun mielestä. Itse en kyllä sellaista haluaisi päähäni, en varsinkaan mitään masentavan harmaata tai ruskeaa, joka sairastuttaa vaan enemmän.

Tässä pari ihanaa mallia Etsystä, joita vakaasti harkitsen. Kauniita ja iloisen värisiä. Mikä ihme siinä on, että kuvitellaan, että sairastunut ei voi nauttia enää väreistä tai kauniista asioista. Niitähän tässä juuri tarvitaan! Olen myös harkinnut, että ostan kauniita ja hauskoja trikookankaita ja ompelen (lue: ompelutan) itselleni turbaanin jos toisenkin.

Eihän näiden aika vielä ole, mutta ei sekään ihan hirveän kaukana varmaan ole. Nörtin mielestä mä oon hölmö, kun luen niin paljon ja mietin asioita valmiiksi. Se on mulle vaan se oikea tapa tehdä asioita, sitten kun olen väsynyt ja en jaksa mitää, niin tiedänpä ainakin mistä mitäkin saa, jos tarve tulee.

Huomenna tulee ihana ystävä aamusta kahveelle. Ihan mukavaa, että saa vieraita, kun ei tässä kauheasti uskalla ihmisten ilmoilla hiippailla, ettei tässä mitään flunssaa tai vastaavaa saa ennen leikkausta.

Jos tiistaina päätetään, että leikkausta ei tehdä vielä ensi viikolla, niin varmaan menen piipahtamaan koulussa. Ajattelin hakea loput akryylivärini kotiin ja siveltimet myös. Jos vaikka Keskenkasvuisen kanssa maalattaisiin vähän. Ja olishan se toisaalta kiva, jos vielä ensi viikolla ei puukkoa tulisi, niin pääsisin ensi sunnuntaina Lintsille, mutta toisaalta mielelläni jätän senkin väliin, jos pääsen tuosta pirusta eroon. Tiistaina sen tietää.

Tänään on ollut hieman alavireinen päivä, mutta tätähän se on elämän vuoristorataa. Tissit pystyssä eteenpäin!

– Posted using BlogPress from my iPad

Vastaa