Toipumista

skumppa1

Viikonloppuna herkuttelin prinsessakakulla. Oliko syynä prinsessahäät vai joku muu, sitä jokainen miettikööt ihan omassa mielessään 🙂 Hyvää se oli joka tapauksessa, kielletty hedelmä!

Pääsin siis jo heti lauantaina kotiin, suunnilleen 24 tuntia siitä kun minut oli kärrätty heräämöstä takaisin osastolle. Nopeaa toimintaa. En kyllä valita, kotona on paras paikka toipua. Tosin tämmöiselle ihmiselle kuin minä, joka touhuaa koko ajan jotakin, olisi ehkä kuitenkin fiksumpaa olla sairaalassa, kun kotona tulee tehtyä vähän liikaakin hommia. Tosin aika kiitettävästi olen onnistunut leppostelemaan ja ihan hillitön väsymys on pitänyt huolen siitä, ettei kauheasti ole edes jaksanut tehdä asioita.

Leikkauksen jälkeen oli ihan hirveä fyysinen väsymys, kipeääkin teki. Kumma kyllä, itse tissi ei ole kipeä, mutta kainalossa oleva haava, se mistä vartijaimusolmuke kaivettiin pois, ai perkele, että onkin ollut kipeä. Käden liikuttaminen ja nostaminen venyttää ja vanuttaa haavaa ja sattuu. Koko vasen puoli näyttää siltä, että joku olisi mätkinyt pesäpallomailalla kylkeen. Ehkä mahtavimmat mustelmat ikinä. Onneksi tänä aamuna oli havaittavissa jo hienoista paranemista, ihan turvotuksen osalta, kun käden roikottaminen sivulla normaalisti ei tuonut irvistystä naamalle. Viime yön nukuin todella hyvin ja heräsin sellaisesta solmusta, että hetken aikaa pohdin, että mahtaako kainalon tikit enää olla ollenkaan kiinni. Ilmeisesti ei kovinkaan kipeää ollut tehnyt yöllä.

Henkistä väsymystäkin on ollut havaittavissa. Eilen illalla, kun käsi kipuili enemmän ja väsytti huonosti nukutun edellisen yön jälkeen (kiitos katetrista tulleen pissatulehduksen! Lääkkeet on ja ne onneksi auttoivat nopeasti!) tuli itku ja sitä riitti. Se helpotti kyllä! Kummahan se olisi, jos ei itkettäisi. Eihän tässä kuitenkaan vielä selvillä vesillä olla.

Ai niin, pakko kertoa huonekaveristani sairaalassa. Leikkausta edeltävänä päivänä oltiin kyseisen vanhemman (lähes 90v) rouvan kanssa aina samoissa paikoissa: röntgenissä, isotooppilabrassa, EKG:ssä… Perjantaina sitten pääsin samaan huoneeseen rouvan kanssa. Aamulla ei paljoa ehditty rupatella, kun hän lähti tutkimuksiin ja mut kärrättiin melko pian sairaalaan saapumisen jälkeen leikkaussaliin. Huonekaverini tuli heräämöstä osastolle sitten suhteellisen myöhään illalla.

Yö oli, ettenkö sanoisi aika mielenkiintoinen. Naapurini oli hieman pihalla anestesiasta ja minä keikuin jossain virkeyden ja väsymyksen rajamailla. Lisäksi ukkonen paukutti aika reippaasti. Naapurisängyssä alettiin sen verran tokenemaan, että tasaisin väliajoin sieltä kuului: ”Nutkutko sie siellä verhon takana?” ”Käytkö sie usein täällä mun luona nukkumassa?” Yritin selitellä rouvalle, että me ollaan kyllä sairaalassa, että jos vaikka kotettaisiin nukkua.

Iltahoitajalta tiedustelin, että olisiko mahdollista saada jotain nukahtamislääkettä, ihan jo siksi, että jos naapurilla on vaikka miten huono yö, niin saisi itse mahdollisesti edes pätkiä nukuttua. Ei kuulemma onnistu, mulle kerrottiin. No, yökkö tuli kierrokselle puolilta öin ja kysyi, että saanko nukuttua, totesin, että en ja yökkö ilmoitti tuovansa mulle nukahtamislääkkeen. Sen voimalla kiskoin sitten unta melkein seitsemään, kun hoitaja tuli katetria poistamaan. Uni tuli tarpeeseen!

Lauantaina kotona jäi sitten prinsessahäät kesken, kun nukahdin ja unta riitti aika pitkälle. Joka päivä on tullut päikkärit otettua. Kättä olen koittanut liikutella ohjeiden mukaan, otti kipeää tai ei. Sen verran tuota vasenta puolta jännitän, että lihasrelaxanttia olen ottanut, muuten olisi varmaan koko pää niin jumissa, ettei mitään tolkkua.

Kissat eivät oikein ymmärrä, että miksi ihmeessä mamman päällä ei saa enää köllötellä. Ja varsinkin Myrtti-reppanalle on suuri mysteeri se, miksi hänen lempikainalonsa on käyttökiellossa! Myrtti kun tykkää tulla vasempaan kainaloon ja rinnan päälle köllöttelemään ja nyt se on ehdottomasti kielletty.

skumppa

Se on muuten aika jännää, miten erilaisia käsityksiä ihmisillä on syövän hoidosta. Tai oikeastaan aika samanlainen: Syöpä = solumyrkky. Kun asiasta olen kertonut, että sairastan syöpää on aika usein yksi ensimmäisiä kysymyksiä: ”Ootko jo saanut solumyrkkyä?” Sitten kun kerron miten hoito etenee ollaan ehkä jopa ihmeissään. Se kun ei vaan niin mene, että heti syöpä sanan sanomisen jälkeen isketään tippaletku käteen ja hoito alkaa heti. Paljon pitää selvittää ennen.

Omalla kohdalla hommat on edenneet todella rivakasti. Kaksi viikkoa ”jotain pahanlaatuista”-puhelusta mut oli jo leikattu. Nyt on sitten kuuden viikon odottaminen ja syöpälääkärin tapaaminen. Vaikka kasvain on pois ja vartijaimusolmuke puhdas, en ole syöpä vapaa ihminen, en tule olemaan sitä ikinä, sillä syöpä voi aina uusia. Mutta tämä on huonossa tilanteessa se hyvä tilanne. Syöpä ei ole lähtenyt leviämään ja oli kohtalaisen pieni, yksittäinen kasvain. Hoitoja silti tulee, mutta mitä, ne selviävät heinäkuussa, kun onkologin tapaan. Riippuu tietysty mitä tyyppiä syöpä on, onko hormonaalinen vai ei, sitä hoidetaan sitten eri tavalla. Säteitä tulee ainakin, kuudesta viikosta (päivittäin) puhuttiin, mutta sekin muuttuu varmasti vielä.

Olen hoidellut asioita Kelassa ja soitellut terkkariin ja muuta. Pakko sanoa, että ärsyttää suunnattomasti se, että kun paperissa lukee syöpä, muuttuu virkailija yli-herttaiseksi, lempeällä äänellä puhuvaksi, joka selittää asioita niin kuin vajaamieliselle. En ole tyhmä, en mene rikki. Olen täysissä järjissä oleva ihminen, joka tässä luukulla tai puhelimessa ihan itse hoitaa näitä asioita. Pystyn nauramaan ja hymyilemään ja keskustelemaan ihan normaalisti asioista. Ei tässä mitään erityiskohtelua tarvita!

Eilen pohdin, että mitä ihmettä tekisin hiuksilleni… Ne sojottavat joka suuntaan ja ovat kasvaneet ulos mallista jo aikoja sitten. Olisi niin kiva mennä kampaajalle… Mutta onko se hukkaan heitettyä rahaa, jos hiukset kuitenkin parin kuukauden päästä tippuvat pois. Olisko kuitenkin järkevää mennä lankakauppaan ja ostaa käsityölankoja, niistä olisi ehkä iloa pidemmäksi aikaa 🙂

Vastaa