Yksin

ykkinpykkin

Vaikka miten olisi iso tuki- ja turvaverkosto, niin yksinäisyys vei voiton aina välillä. Ainakin minä voin rehellisesti tunnustaa tuntevani yksinäisyyttä, kun istuskelen sängyllä makkarissa, katselen telkkaria tai pelaan iPadilla ja tyhmää ajanvietepeliä. Minusta ei ole sosiaaliseksi ihmiseksi juuri nyt, en jaksa tarttua puhelimeen ja soitella iloisena kuulumisiani, kun ne kuulumiset eivät ole mitään kauhean kivoja. Kiinnostaako lopun kaiken ystäviä kuunnella lopuntonta puhetta sytoista ja angstausta siitä, että tukka lähtee? Kiinnostaako minua kuulla siskontädinkumminkaimantyttärenmummon selviytymistarinaa vieläkin pahemmasta? Ei välttämättä. Meillä kaikilla on omat taistelumme ja niitä on ihan kauhean hankala verrata toisiinsa.

Mutta uskokaat tai ette, niin syöpämuijan kanssa voi keskustella muustakin, voi heittää vitsiä, ronskiakin, voi puhua vaikka siitä, miten on pakka vetää villasukat jalkaan, kun syksy tulee. Saa marista omaa elämäänsä, eikä tartte ajatella, että tolla on asiat huonommin. Kaikesta huolimatta mä olen edelleen sama ihminen kuin ennen toukokuuta. Tyhmä huumorintaju on tallella ja kahvihammasta kolottaa, päiväkahviseura vain puuttuu.

En ole innostunut istumaan kahviloissa, vaikka olisi hyvä päivä, enkä ehkä halua lähteä shoppailemaan. Bakteerikammoisuus on iskenyt sytojen myötä ja niin kauan kuin niitä tiputetaan aion pitäytyä lähikaupassa käymisessä ja katsella siellä miten muksut imeskelevät kärryjen kahvoja ja aikuiset pyyhkivät nenästä löytyneet yllätykset niihin ja min vedän hanskoja käsiin tiukemmin.

Mulle voi soittaa ja kysyvä voiko tulla kylään… jos on huono päivä, kerron kyllä. Onneksi sytot alkavat olemaan voiton puolella ja vähemmän väsyttävät (toivottavasti) säteet alkavat, niin josko sitä itsekin reipastuisi. Viimeistään sitten kun hoidot ovat ohitse, ei siihenkään mikään kauhea aika ole.

Niin muuten, valokuva joka tässä postauksessa on on ihan omin käsin ottama, itse olen pimiössä filmin kehittänyt ja kuvasta hopeagelatiinivedoksen tehnyt. Niitä aikoja ja pimiön tuoksua kaipaan ihan tajuttomasti. Siellä punaisessa valossa olin onnellisimmillani.

2 kommenttia


  1. Sinä olet taistelija ja uutta hakeva – sen ajatuksen pohjalta tämä toive: Ensi kevään ja kesän koittaessa saat ottaa kameran haltuusi ja nähdä ja kuvata uuden kevään ja toivon. Sinulla on tukenasi maailman paras nörtti kuin myös olet parar kummityttöni!
    Toivottaa Seppo Lemmentieltä

    Vastaa

    1. Kiitos ihanasta kommentista. Eiköhän se kamera löydä käsiin taas hoitojen jälkeen. ❤️

      Vastaa

Vastaa